Barry Adamson: Oedipus Schmoedipus, 1996

Barry Adamson oli Nick Caven alkuperäisen Bad Seedsin basisti, joka poistui omiin kuvioihinsa jo parin albumin jälkeen, mistä lähtien hänen päänsisäiset elokuvansa ovat virranneet auraaliseen muotoon harvakseltaan mutta tasaisesti. Onhan miehen musiikkia toki esiintynyt todellisillakin soundtrack-levyillä (maukkaimpana esimerkkinä varmasti David Lynchin Lost Highwayn ääniraidalle mukaan päässeet kappaleet), mutta heti uransa alkumetreiltä lähtien Adamson sävelsi musiikkia kauttaaltaan imaginäärisiin elokuviin. Jotkut näkevät tämän halventavan musiikin merkitystä, ja ajatustasollahan tältä kyllä tuntuukin. Miksei musiikin voi antaa toimia sellaisenaan? Miksi tehdä kokonainen albumi elokuvan kohtausten mukaan kappaleiksi jaettuna, miksi käyttää klassisia soundtrack-levyjen konventioita, kun samalla voisi tehdä albumin ihan vain musiikillisista lähtökohdista?

Adamsonin mieltymyksen sinemaattiseen ulosantiin ymmärtää kyllä heti hänen musiikkinsa myötä. Vaikka Oedipus Schmoedipus ei pyrikään olemaan minkään tietyn elokuvan taustamusiikkia, se on silti erittäin visuaalinen albumi, eikä soundtrack-perusteita unohdeta: löytyy niin dialogia, puhuttua kerrontaa, jännitys- & toimintakohtausten taustaa kuin ne pakolliset suurten starojen vokalisoimat kappaleetkin; tällä albumilla vierailevat niinkin kovat nimet kuin Jarvis Cocker ja vanha kaveri Nick Cave. Enkä tiedä olenko vain outo, mutta minusta avauskappaleen Set the controls for the heart of the pelvis (jonka muuten juuri Cocker laulaa) taustalla pitäisi pyöriä jokin hulvaton 60-lukuinen introanimaatio Pink Pantherin tai James Bondin hengessä. Gospel-kuoro eläytyy, orkesteri pauhaa, meno on hikistä ja hillitöntä ja Jarvis voihkii ja huokailee omaa eläimellistä vetovoimaansa. Totisesti avauskappale lupailee niin suuria, ettei kukaan tai mikään kykenisi lataamaan kokonaista albumia samalla energialla, eikä täten myöskään Adamson; on onni, ettei hän edes yritä. Hilpeänriettaan aloituksen jälkeen levyn sävy tummenee, laulu enimmäkseen katoaa, ja tunnelmasta mennään niin nopeasti toiseen, että jo neljäs kappale It’s business as usual on mahdollisesti hyytävin koskaan kuulemani ääniteos: aidosti pelottavat puhelinvastaajaviestit yhdistettynä pelkoa, vainoharhaa ja alastonta pakokauhua huokuvaan äänimaailmaan on yksi levyn ravisuttavimpia hetkiä. Mikään varsinainen sävelletty teos ei ole kyseessä, vaan tässä mennään pikemminkin äänimaisemissa ja tunnelmissa elokuvallisen kerronnan ehdoilla. Silti viimeistään tässä vaiheessa levyä ymmärtää Adamsonin olevan tosissaan. Hänelle elämä kokonaisuutena on elokuvaa, visuaalista virtaa, jonka pysäyttävimpien hetkien saattaminen äänimuotoon nyt sattuu olemaan hänen tehtävänsä. En ole varma, voiko Barry Adamsonilla sanoa olevan mitään omaa selkeää tyyliä. Tälläkin levyllä löytyy niin coolia jazzia, industrial-henkistä raskasta tunnelmointia kuin 60-lukuista euroiskelmääkin. Silti kokonaisuus kuulostaa kiinteältä. Ei sillä tavalla kuin miltä perinteisen pop/rock-albumin on totuttu kuulostavan, mutta juuri siten kuin ajatuksella kootun elokuvan soundtrack-levyn pitää kuulostaa: vaikka kappaleiden tyyli vaihtelee, levyn tunnelma pysyy.

Kenties Adamson onkin vain liian lahjakas musiikillinen kameleontti juuttuakseen yhteenkään omanlaiseensa tyylisuuntaan. Tämänkin levyn keskeiset vierailijakappaleet, Jarviksen avausraidan lisäksi Caven The Sweetest embrace, ovat niin autenttisen kuuloiset Pulp- ja Bad Seeds –raidat, että kuulostavat artistien itsensä säveltämiltä tilaustöiltä. No myönnetään ettei Pulp ehkä koskaan ihan näin nyrjähtäneeltä sentään kuulostanut, mutta onhan kappale silti osoitus Adamsonin kyvystä asettua helposti haluamiinsa rooleihin. Eniten hän taitaa kuitenkin olla jazz-mies: levyltä löytyy muutama makoisa kappale yökerhojazzia, ja Miles Davisiakin versioidaan yhden raidan verran. Silti levyn seesteisimmissä ja ilottelevimmissakin kappaleissa säilyy koko albumia varjostava jossain määrin ilkeä pohjavire. Jos Oedipus Schmoedipus olisi elokuva, se olisi mustasta huumoristaan huolimatta helvetin synkkä. Ymmärrän kyllä hyvin, että Adamson poistui Bad Seedsin riveistä; sen lisäksi, että joutui tyytymään taustamuusikon osaan, kokoonpano keikkaili ja kiersi varmasti jo 80-luvulla niin runsaasti, ettei tämänkaltaisiin yhden ainoan artistin tuotantoa myöten kontrolloimiin levytyksiin olisi ollut mitenkään aikaa. Barry Adamson on kaikesta päätellen perfektionisti. Hänellä on omat tarinansa, omat tapansa tehdä ja oma aika vastaansanomattoman vinoutunut taitonsa luoda tunnelmaa. Hän kykenisi myös säveltämään listahittimusiikkia jos sille päälle sattuisi, mutta kuten aidon perfektionistin ominaisuuksiin kuuluu, ei omasta näkemyksestä tingitä vähääkään. Oedipus Schmoedipus on levy, jonka kertoma tarina on kerrassaan kieroutunut ja häiritsevän outo, ja tämä siitäkin huolimatta, että varsinaista tarinaa ei ollenkaan ole. Ei hullumpi saavutus.

Aavikko: Aavikko, 1996

Aavikon ensijulkaisu, kahdeksan kappaleen ja viidentoista minuutin EP, on täydellisesti kahta asiaa: se on erittäin suomalainen ja erittäin 90-lukuinen. Kansitaiteen korostetun neuvosto-nostalginen look, jossa kappaleiden nimetkin ovat kyrillisin kirjaimin (pienemmällä sentään myös suomeksi) ei varmaan olisi ollut mitenkään erityisen hip ja cool, jos oltaisiin ihan oikeasti oltu Itä-Euroopassa, mutta Suomessa, ja nimenomaan 1990-luvulla, tuollainen nostalgisointi oli paitsi muodikasta, myös jollain oudolla tavalla katu-uskottavaakin. Mitään erityistä yhtyeestä itsestään ei levyn vähäisessä pakkausmateriaalissa kerrota. ”Aavikko” on ainoa mitä kokoonpanosta (tai voisi kyseessä tämän perusteella olla yhtä lailla sooloaktikin) sanotaan, mutta toisaalta enempää ei tarvitsekaan, sillä koristaahan kotelon kulmaa sentään tuttu logo: Bad Vugum. Oli aika, jolloin mitä tahansa Bad Vugum julkaisikin, rock-musiikin undergroundimpi puoli nielaisi sen purematta ja kulttisuosio oli taattu.

En alustuksellani tahdo sanoa pahaa sanaa itse musiikista. Oikeastaan nyt viisitoista vuotta myöhemmin nähtynä tuo tuolloin coolilta vaikuttanut retro-imagokin on jo pudonnut niin pahasti pois muodista, että on uudestaan alkanut vaikuttaa retrolta, mutta eri tavalla – no, sekoaahan pää vähemmästäkin, mitä levy siis sisältää musiikillisesti? Oikeastaan ei paljon kummempaa kuin Aavikon musiikki nykyäänkään, mutta muutamin selkein eroin kuitenkin. Halpasoundiset sähköurut ja synat soittelevat päähän takertuvia melodioita hirveän positiivisella ja jotenkin lapsenmielisen innokkaalla draivilla. Kuitenkin siinä missä Aavikko on myöhemmän tuotantonsa myötä lähestynyt aikansa muuta elektronista musiikkia (tanssimusiikkia lähinnä, mutta Kraftwerk-koulukunnan minimalisteja myös), on tämä esikois-viistoistaminuuttinen vielä paljon omaäänisempi, ja sitä myötä kiinnostavampi. En tarkoita ettäkö välttämättä tätäkään haluaisin kuulla kerralla enempää kuin tämän nyt tarjolla olevan vartin verran. Pirteänä naukuvilla casio-soundeillakin kun on rajansa. Kuitenkin Aavikko on tällä levyllä enemmän omassa maailmassaan kuin myöhemmillään; kertakaikkisen kotikutoisen kuuloinen ja sellaisenaan vallan viehättävä. Ovathan nuo instrumentit välillä aivan hirveän kuuloisia, mutta kun ne tuuttaavat ilmoille mitä sympaattisempia melodioita… ja rummut, juuri kun niiden uskoo olevan sittenkin aidot, napauttavat ilmoille saman kolahtavan fillin kuin aiemminkin, eikä kyseessä varmastikaan ole sample, vaan pikemminkin jonnekin vanhan Yamahan syövereihin ohjelmoitu valmiskomppi.

Kaksi levyn pääasiallista linjaa pomppaavat kuulijan korville heti ensimmäisissä kappaleissa: Alas Volgaa on maanisen kompin eteenpäin vievä etäisesti itämainen ilottelu, ja Samojedien keskuudessa hitaampi ja aitoa slaavilaista melankoliaa tulviva iskelmänkaltainen maailman muovisimmin dramaattisin perkussioiskuin varustettuna. Vaikka välillä äänimaailma käy hieman orgaanisemmaksi, on sekin tosiaan vain hetkellistä: Krakovan niityt alkaa pikkulintujen liverryksellä, joka sitten kappaleen edetessä paljastuu kosketinlähtöiseksi vikinäksi. Niinpä tietenkin. Eivät tämän levyt kappaleet oikeastaan ammu harhaan kuin kerran: yhtyeen nimikappale ei sisällä erityisen tarttuvaa (uskaltaisinko peräti käyttää sanaa tanssittava?) melodiaa, ja jää sen vuoksi lähinnä huminaksi ja fiilistelyksi. Toisaalta kaikki kappaleet ovat niin lyhyitä, että niistä mitättömimmätkin ehtivät päättyä ennen kuin ovat kunnolla alkaneet, eikä tällainen musiikki pitkinä eeppisinä teoksina toimisikaan. Erityismaininnan haluan antaa kappaleelle Tyttöystävä, jonka taustatarinaa en tiedä sen enempää kuin muidenkaan, mutta josta pistän pääni pantiksi, että kyseessä on Commodore 64 –pastissi, niin autenttisen kuuloisesti napsahtaa sekvensoitu rytmi, niin täydellisesti 80-luvun puolivälin demoscenen melodiatajua myötäilee kappaleen liidi. Viehättävän originellia musiikin riemua tämä kiekko siis on, mutta siinä mielessä toki lyhytaikaista, että jo seuraavana vuonna julkaistulla ensimmäisellä täyspitkällään Aavikko lähti hakemaan laajempia itseilmaisun muotoja ja ajautui samalla lähemmäs valtavirtaa. Toisaalta sääli, mutta säilyyhän tämä herkkupala silti omanlaisenaan muistona siitä, miten outoa ja hienoa musiikkia maassamme on parhaimmillaan julkaistu.

Wigwam: Nuclear nightclub, 1975

Pitänee heti aluksi tunnustaa, etten erityisemmin pidä tästä levystä. Ja kun asenteellinen lähtökohta on näin pultattu paikoilleen, voi syitä siihen lähteä laveammin purkamaan. Niin, miksen tosiaan ole niin innostunut albumista, joka melkein vei Suomen maailmankartalle, ja joka on kotimaisen musiikin kaanonissa nostettu niin korkealle jalustalle, että maan pinnalta tuskin näkee? Minkälainen maanpetturi ja luopio oikein –

Noh. Minulle Nuclear nightclub oli aikoinaan ensimmäinen Wigwam-kokemus, kuten se varmasti on monelle ei-aikalaiselle ollut. Mitä levystä etukäteen tiesin, oli sen hirmuisen kova maine jonkinlaisena Wigwamin uran kulminaatiopisteenä, ja niinkin pitkän linjan ja kauttaaltaan ylistetyn yhtyeen ollessa kyseessä, tämän kulminaation tietysti täytyi olla jotakin aivan erityistä parhautta. Yllätyksekseni albumin avaava nimikappale olikin sitten monimutkaisen progetiluttelun sijasta melko kevyttä 70-lukuista poppia, ei ryppyotsaisen vakavaa, aurinkoistakin, silti taidokasta. Pidin kappaleesta kovasti ja pidän edelleen; alle kolmeminuuttisena tämä Jim Pembroken sävellys on levyn lyhyin ja kenties silti paras biisi. Tämän jälkeen tunnelma kuitenkin nopeasti muuttuu. Wigwamin riveissä ensiesiintymisensä tekevän kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardtin sävellykset saavat suurimman osan levytilasta itselleen, mikä on kerrassaan valitettavaa. Rechardt on toki oivallinen kitaristi, mutta miehen sävelkynä ei – ainakaan vielä tuolloin – ollut mitenkään kaksisessa terässä. Hänen kappaleensa ovat järjestään paitsi melko flegmaattisia ja ponnettomia, myös vastapainona Pembroken brittiläisen nokkelille pop-sävellyksille jotenkin alavireisiä, ihan aitosuomalaisia kenties, mutta silti ikään kuin väärässä paikassa.

Tai ehkäpä ne ovatkin vokalisti-kosketinsoittaja Pembroken kappaleet, jotka ovat ne albumin ulkopuoliset. Onhan hänen sävellyksiään tämän lyhyen levyn kahdeksasta kappaleesta vain kolme. On outoa, että vasta bändiin liittyneelle kitaristille on annettu yhtyeen tuotanto näin vahvasti dominoitavakseen, etenkin kun materiaalista tuskin olisi Pemboken suunnalta ollut pulaa: hän kun julkaisi kolme sooloalbumillista omia kappaleitaan 70-luvun kuluessa. On kai oltava tyytyväinen siitä, ettei Rechardt sentään saanut koko levyä temmellyskentäkseen, vaikka totuuden nimissä löytyy hänenkin kappaleistaan hyviä hetkiä. Bless your lucky stars päättyy miellyttävään bändigrooveen, Do or die on Rekku-kappaleista menevin ja sikäli toimivin, Freddie are you ready sisältää hyvän laulumelodian, ja olisi reippaamman albumikokonaisuuden osana puolustanut hyvinkin paikkaansa hengenvetohetkenä. Albumin on loppu on sitten kokonaisuuden aneemisin osuus: Pembroken loistavasti laululeikittelevän Simple human kindnessin jälkeen kuullaan umpitylsä Save my money & name, sekä vielä sen perään tyhjänpäiväinen instrumentaali Pig storm, joka on juuri niin puuduttavan mielikuvitukseton rock-jamitus kuin 70-lukuiset wannabe-progebändit pahimmillaan voivat olla. Tämä on iso ongelma, kun ottaa huomioon, että vain vuotta aiemmin ilmestynyt Being on Wigwamin musiikillisesti upein teos, täysin ehdoton ja kompromissiton oman tiensä kulkija, hämmentävien tahtilajien ja pyörryttävän soitannan taidonnäyte, terävästi sanoitettu ja sävelletty kokonaisuus. Myönnetään: Beingin pääasiallinen ohjastaja Jukka Gustavson poistui yhtyeestä levyn julkaisun jälkeen, mutta silti olisi jäljelle jääneiltä odottanut jotain hieman kunnianhimoisempaa – tämän on täytynyt aikalaisfaneille tuntua täysin eri bändiltä. Vai johtuisiko levyn yllättävä suksee juuri siitä, että Wigwamin musiikki on omista sfääreistään tällä julkaisulla viimein laskeutunut lähelle kuulijaa? Olemalla enimmäkseen geneeristä 70-lukuista kitararockia (ylipäätään ajatus Wigwamista kitaravetoisena yhtyeenä on vuonna 1975 ollut aivan uusi – eihän bändissä ollut ollut lainkaan kitaristia ensimmäisen levyn ja vuoden 1969 jälkeen) yhtye on onnistunut iskemään ajan hermoon niin hyvin, ettei siinä kolme nerokasta Pembroken säveltämää pop-kappaletta ole paljon haitannut. Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin ne ovat levyn ainoat kappaleet, jotka ovat kunnolla kestäneet aikaa.

Kansainvälinen läpimurto oli silti juuri tämän levyn myötä piinallisen lähellä, ja juuri tämä versio Wigwamista on se, jota nykyisin lämpimimmin muistellaan; ja pienin muutoksin myös se, joka edelleen 2000-luvulla toisinaan keikkaileekin. Pari levyäkin taannoin ilmestyi, mutta nekin ovat luonnollisesti jatkeita juuri tälle kitara-Wigwamille, eikä siinä mitään, on ehdottomasti hienoa, että vanhan polven yhtyeilläkin riittää edelleen yleisöä ja ainakin jossain määrin rahkeita luoda uutta materiaalia. Silti olen vakaasti sitä mieltä, että jo vuonna 1975 Wigwamin parhaat vuodet olivat auttamatta takanapäin.

Tool: 10,000 Days, 2006

Eeppisyydellä on rajansa, ja tämän on Tool varmasti 2000-luvun kuluessa saanut huomata. Nykyisyyteensä nähden vaatimattomasti 90-luvun alkupuolella käynnistyneen yhtyeen jokainen julkaisu on ollut edellistä massiivisempi, kunnianhimoisempi, mikseipä tiettyä suuruudenhulluuttakin ole ollut ilmassa. Sikäli ei ole ihme, että myös albumien julkaisuvälit ovat kasvaneet ja kasvaneet. 10,000 Days oli  tuolloin noin viisitoistavuotiaan yhtyeen neljäs albumi, ja viidettä odotellaan edelleen; enkä epäile, etteikö suurikin syy pitkittyneeseen odotukseen olisi se, että jatkuvasti on oltava isompi, parempi ja voimakkaampi.

Vuoden 2001 mestariteoksen Lateralus jälkeen tähän ei kuitenkaan olisi ollut tarvetta. Levy oli monessa mielessä Toolin jo tuolloin pitkähkön uran täyttymys; vainoharhainen, vinoutunut ja epätodellinen mutta kokonaisuutena mitä toimivin massiivinen järkäle musiikkia, joka oli melkein metallia, melkein vaihtoehtorockia, melkein progea, ja näiden kolmen sudenkuopan reunalla tasapainoillessaan Tool oli kertakaikkisesti kotonaan, täydellisesti oma itsensä, kenenkään saavuttamattomissa, mutta silti nautinnolla lähestyttävissä. Lateraluksen seuraaja siis ilmestyi viisi vuotta myöhemmin, ja on juuri niin majesteettinen järkäle kuin mitä yleisö tiesi odottaa. Yhtenäistä teemaa on kuitenkin tällä kertaa hankalampi löytää. Pitkä (17 minuuttia hämyisine introineen) nimikappale kertoo muistaakseni (sanon näin, koska olen tuon jostain lukenut; lyriikoita tai taustatietoja tai juuri mitään muutakaan informaatiota kun ei kokonaistaideteokseen olennaisesti kuuluvaan cd-koteloon ole painettu) vokalisti Maynard James Keenanin äidistä, Rosetta stoned on huumehelvettikuvaus, The Pot on Tool-kappaleeksi häkellyttävän maanläheinen yhteiskuntakommentti (tosin huumeista siinäkin kerrotaan) ja – no, tiivis lyyrinen kokonaisuus jää joka tapauksessa syntymättä. Eipä toimiva rock-levy sellaista toki tarvitsekaan, mutta ongelma on, että 10,000 Days on kiedottu eeppisen jylhyyden viittaan, vaikka totta puhuen se olisi saattanut toimia albumina paljon paremmin olemalla lyhyempi ja lähestyttävämpi.

Esimerkiksi edellisen albumin kaltaiset ambient-huminat olisi voinut jättää kappaleiden väleistä pois. Ne tuntuivat puoltavan paikkaansa Lateraluksella, mutta ne ovat päälleliimatumpia nyt, ja tosiaan: kun albumin lyyrinen ja musiikillinenkin tasapäisyys ei ole alkuunkaan samaa luokkaa kuin edellislevyllä, ei kappaleita tunnu olevan tarvetta sitoa toisiinsa samalla tavoin kiinni. Varsinkin albumin päättävä kohina ja möyrinä saatanallisine murahteluineen on ihan turhaa kikkailua – Lateraluksen lopuksi esiin ryöpsähtävä vainoharhainen paniikkireaktio teki saman jo toimivammin. Huomaan vertaavani tätä levyä jatkuvasti edeltäjäänsä. Kenties Tool on omaan myyttisyyteensä kasvaessaan jäänytkin aiempien julkaisujensa vangiksi. Ja kun näistäkin kappaleista olisi saanut vajaan tunnin timanttisen kiekon, on tavaraa ollut pakko tunkea levylle vielä parisenkymmentä minuuttia enemmän, ja niin kokonaisuus kaatuu painonsa alle. Se on sääli, sillä yksittäiset kappaleet eivät totisesti kaadu minnekään. Albumin avaava Vicarious on ehkä toimivin Tool-kappale koskaan, ja loppupuolelta löytyvä Right in two iskee juuri siten kuin tällainen vaihtoehtometalliyhtye (lieneekö Toolin kaltaisia montaakaan?) parhaimmillaan voi iskeä. Riffit ovat niin rapeita että rouskuvat, intensiteetti kasvaa pitkän keston myötä tasaisesti mutta vyöryen ja laulumelodia on kuitenkin sekä kaunis että elävä.

Musiikillisesti Tool on siis enimmäkseen tuttu itsensä. Melko yllättävästikin joissain kappaleissa (Jambi ja singlenä julkaistu The Pot) lähestytään ihan tavisrockia, tiedättehän, sellaista amerikkalaista perus-alternativea. Albumin nimikappalekin kumartaa siihen suuntaan, mutta sen kuivahkosta tunnelmoinnista olisi voinut kevyesti höylätä puolet pois, sen verran hahmoton järkäle on kyseessä.  Onneksi kuitenkin tribaaliset rytmiikat ja koukkuiset kitarakuviot ovat läpi levyn ennallaan, eikä kappaleista ole edelleenkään alettu rakentamaan moniosaisia progetaideteoksia, vaikka en yhtään ihmettelisi jos seuraava Tool-levy niitä jo sisältäisi, ellei bändi sitten päätä lopettaa tätä alati kasvavan kehityksensä kierrettä ja julkaise 40-minuuttista rock’n’roll-levyä, jossa lauletaan tytöistä ja autoista. Ehkä ei, sillä pienimuotoisempiin kuvioihin näillä herroilla on nykyisin useampikin sivuprojektibändi, jotka ovat olleet viime vuodet emobändiä monin verroin aktiivisempia. Uutta Tool-julkaisua on lupailtu jo pitkään, ja kun sellainen sitten joskus ilmestyy, toivon että jotain olisi 10,000 Daysiltä opittu. Toisaalta tämä oli yhtyeen ensimmäinen listaykkösalbumi melkein joka maailmankolkassa, joten markkinavoimien vaatimus saattaa sekin olla painona niskassa.

Tangerine Dream: Electronic meditation, 1970

Oma ensikosketukseni Edgar Froesen tuotantoon tapahtui 80-luvulla Synthesizer Greatest –kaseteilta, joissa miehen nimi satunnaisesti esiintyi kappaleiden tekijätiedoissa. Myöhemmin selvisi että Froese oli Tangerine Dream –nimisen kokoonpanon kantava voima, ja melkoisen pitkäikäisestä yhtyeestä onkin kyse; jo 60-luvulla perustettu TD keikkailee ja levyttää aktiivisesti edelleen. Vaan juurikin noiden halpis-synakokoelmien kautta Froesen ja kumppaneiden tekemisiin tutustunut saattaa esikoisjulkaisua Electronic meditation kuunnellessaan yllättyä, sillä levy on totisesti jotain aivan muuta. Mutta mikäs ihme tämä oikeastaan on. Julkaisuvuonna 1970 ei vielä ollut käytössä, tuskin keksittykään, mitään niistä enemmän tai vähemmän elektronisista vimpaimista, joilla Tangerine Dream 80-luvulla loi paitsi maineensa, myös itsestään melko puisevan konenakuttajan. Sen sijaan ambientin avaruusmusiikin edelläkävijöiden instrumenttivalikoimaan kuuluvat levyllä kitara, rummut, piano, sello ja huilu, ja pääseepä kirkkourkukin albumin lopuksi ääneen.

Krautrockiksi myöhemmin nimetty suuntaus sai alkunsa Saksassa 1960-luvun lopulla, ja Tangerine Dream oli sen ensimmäisiä ja näkyvimpiä artisteja. Vai voineeko suuntauksesta puhua, kun koko termi on ulkopuolelta ja hivenen jälkijättöisestikin annettu; joka tapauksessa saksalainen nuoriso tuntui tuolloin olevan vielä astetta enemmän far-out kuin nuoriso muualla. Yhtyeet kadottivat musiikistaan melodian ja enemmän tai vähemmän rakenteenkin omistautuen äärimmäisyyksiin asti tunteelle, hypnoottiselle junttaukselle, transsille. Vaikka jokseenkin mielipuolisiakin julkaisuja ilmestyi, oli suurimmassa osassa kuitenkin jonkinnäköinen musiikillinen ideologia, se punainen lanka, jota pitkin takaisin etsiytymällä saattoi eksynytkin kuulija löytää jonkinlaisen alkuperäisajatuksen. Tai ehkä studiossa on vain pidetty poikkeuksellisen hauskaa, mene ja tiedä. Tangerine Dreamin esikoisjulkaisu on vielä kuitenkin, ainakin jossain määrin, sijoitettavissa perinteisen pop/rock-musiikin kaanoniin. Albumi tasapainoilee rockin rajoilla – Froesen soittama sähkökitara on keskeinen tekijä lähes jokaisella levyn viidestä kappaleesta, eikä oikeastaan ole ollenkaan mahdoton ajatus, että tällä kokoonpanolla olisi syntynyt albumillinen rujosti vääntävää rock-runttaustakin. Kokoonpano (Froese, Klaus Schulze, Konrad Schnitzler) vääntää parhaimmillaan esimerkillisen hikistä rock-groovea, jossa rummut iskevät rullaavaa komppia ja Froese sooloilee kuin rock-jumala konsanaan. Soundi on rosoinen ja rujo, jos ei nyt ihan kellaritasoa niin ei välttämättä erityisen hifiäkään… Mutta onko tällaisella erittelyllä merkitystä? Sillä jos jotain, on Tangerine Dream musiikkia, jonka tarkoitus on mennä pään sisään ja siirtää kuulija toiseen todellisuuteen, män! Herttaisen yhdentekevää kai loppujen lopuksi on se, onko tähän lopputulokseen päästy rummuin, kitaroin, vaiko 70-luvun puoliväliin mennessä jo sekvensserein ja syntetisaattorein. Ja sikäli onkin kai kummallista, että Electronic meditation toimii parhaiten juuri silloin, kun ekstaattinen rock-draivi on tiukimmillaan. Ne kokeellisimmat osuudet dissonantteine urkuineen ja vinkuvine selloineen ovat varmasti olleet vuonna 1970 jotain perin uskaliasta ja erilaista, nykyisin ne ovat kadonneet kokeellisuuden kakofoniaan. Silti on pakko mainita viimeinen raita Resurrection, jossa hitaan kauhuleffa-urun päälle takaperoinen ääni lukee monotonista tekstiä saksaksi. Happoista on!

Joskus vuosia sitten kuvailin ystävälleni Electronic meditationin musiikkia sellaisen road-movien soundtrackiksi, jossa moottorisahoin ja konekiväärein varustetut autot ajavat vihreänoranssiin auringonlaskuun post-apokalyptisessä maailmassa etäisesti ihmisenkaltaisten mutanttien harppoessa teiden varsilta syrjään. Tähän voisi lisätä, että lyhyt Ashes to ashes soisi varmasti siinä kliimaksikohdassa, jossa autot hidastettuina murskautuvat toisiaan vasten öljyn ja tulen roiskuessa, ja kuva peittyisi linssiheijastuksiin ja säröön. Ashes to ashes ei ole juuri muuta kuin rullaava rumpukomppi ja melkein bluesahtavasti vinkuva kitara kirskuvan urun naukuessa taustalla. Neljä minuuttia tätä – koko albumin ydin. Pakkohan tästä on pitää, vaikka harvoin on tilassa, jossa tätä voisi eläytyen kuunnella.

Sydän, sydän: Auto, 2005

On hyvä, että on olemassa Sydän, sydämen kaltaisia yhtyeitä. Siis niitä, jotka operoivat jossain mainstream-suosion rajamailla ja kuitenkin pienten piirien vankkumatta fanittamina; liian erikoisina kansansuosioon, mutta kuitenkin sillä tavalla outoina, että tavanomaiseen tarjontaan kyllästynyt kuulijakuntakin löytää tarttumapintaa. Tähän mennessä kolme kokopitkää albumia (no joo, niitä edelsi kaksi omakustanteista pienpainosta, mutta kuka sellaisia laskee…) julkaissut Sydän, sydän sai kohtalaisesti mediahuomiota tullessaan viime vuosikymmenen puolivälissä kotimaiselle rock-estradille; bändi oli nuori, energinen ja kerrassaan omituinen, minkä lisäksi sillä oli jo pieni mutta innokas fanijoukko Helsingissä.

Aikoinaan minua houkutti verrata Sydän, sydäntä Absoluuttisen Nollapisteeseen. Helsinkiläisnelikon toiminnassa olin havaitsevinani sitä samaa nuoruuden intoa, joka Nollapisteen ensimmäiset levytkin siivitti aivan hillittömään lentoon – mutta jälkikäteen olen kuitenkin ottanut näkemyksineni hieman takapakkia. Auto ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin sitä vuosikymmenen vanhemmat Nollapiste-julkaisut, vaikka kiinnostava levy onkin toki edelleen. Albumin äänimaailma on erilainen kuin oikeastaan mikään muu koskaan kuulemani, mitä voi pitää nuoren bändin esikoisjulkaisulta jo kunnioitettavana suorituksena. Debyytillään aiemmin kai lähinnä jyrääviin kitaroihin ja näennäis-metallisiin riffeihin turvautunut yhtye nimittäin esiintyy enemmän tai vähemmän akustisesti. Syy tähän ei ole selvillä, vaan lieneekö sillä lopputuloksen kannalta merkitystäkään. Tärkeintä on, että Auto on kerrassaan kiehtovaa kuunneltavaa. Musiikkia vievät eteenpäin leirinuotiosti rämähtävät kitarat, raaka rumpusoundi ja piano. Onko tämä rock-musiikkia? Sikäli ehkä, etten osaa sanoa mitä muutakaan se voisi olla, mutta varsinaisesti tämä ei melko runnovista riffeistä huolimatta kuulosta siltä, miltä niinkin moneen suuntaan varioituvan musiikinlajin kuin rockin on totuttu kuulostavan. Enemmänhän yhtyeen soitanta kuulostaa vaikkapa kansanmusiikkiaktilta tai – Herra armahda – jonkinlaiselta taideprojektilta kuin rock-bändiltä, eikä tietenkään ole mitään pahaa siinä, että erotutaan massasta, etenkin kun se tehdään siten hillitysti, että lopputulos on kerrassaan kuunneltavaa, eikä vaikkapa sitä paljon puhuttua tekotaidetta, mitä lieneekään.

Mutta se, missä Auto ajaa ainakin osittain penkkaan on itse kappalemateriaali, ja tässä näkyy myös se suurin ero Nollapisteen esikoiseen, joka sentään sisälsi lähinnä toinen toistaan oivallisempia sävellyksiä surrealismistaan huolimatta ajatuksia sisältävin sanoituksin. Parhaimmillaan Auton kappaleet ovat hyviä, parissa tapauksessa jopa vallan briljantteja. Valitettavasti suuri osa levystä on kuitenkin jokseenkin tasapaksusti sävellettyä – kappaleista käy liian selvästi ilmi se, että ne ovat alkuperäisessä muodossaan luottaneet jyrääviin riffeihin ja teräviin sooloihin; varsinainen melodia puuttuu. Kitararockin rypistyksessä esimerkiksi Perkele kolme hevosta ja varsinkin ylipitkä Kuopus olisivat hyvinkin saattaneet toimia, nyt kappaleiden mitättömät melodiat eivät jaksa kantaa. Tämä soitinkokoonpano saa väkisinkin odottamaan tarttuvia sävellyksiä ja notkeaa poljentoa, ja kun monet kappaleet kulkevat jonkin simppelin soinnun varassa alusta loppuun, alkaa mielenkiinto harhailla. Kuitenkin levyltä löytyvät nekin hetkensä, jotka saavat toivomaan, että kokonaisuutta olisi sävellystyön osalta kypsytelty vielä pidempään. Ne kappaleet, joissa lähdetään häpeämättömimmin kansanmusiikin kaltaiseen lentoon, ovat järjestään levyn kohokohtia, ja jos kokonainen levy olisi saatu kasaan tämänkaltaisista sävellyksistä, pitäisin Autoa epäilemättä yhtenä hienoimmista kotimaisista julkaisuista 2000-luvulla. Onnistuneet kappaleet ovat siis todella hyviä – ehkäpä täydellisimpänä avausraita Pappa sanoi että, jonka laulumelodia kumpuaa jostain syvältä runonlaulajaperintömme syövereistä; uhkaavasti tykyttävä pianokin on tässä kappaleessa parhaimmillaan. Vielä selkeämmin akustinen ilmaisu otetaan haltuun kappaleessa Ei voi olla totta, joka alkaa perisuomalaisella polkalla, tosin kappale sisältää myös levyn ainoan kunnon sähkökitarasoolon. Albumin saattelee päätökseen herkkä Ihmiset ovat valloittaneet maailman, joka on nimenomaan päätöskappale; ei väliä minkä, jotain tähän tunnelmointiin loppuu kuitenkin. Kappaleen sävelkulku on kikkailematta kaunis, ja sanoituskin onnistunut.

Niin tosiaan, tekstit. Ne ovat yksi varhaisen Sydän, sydämen selkeistä ongelmakohdista jopa siinä määrin, että saattavat olla yksi merkittävä osatekijä siihen, miksi en lopulta enää jaksa Autosta niin valtavasti innostua kuin silloin joskus. Onnistuneet hetket ovat harvassa, täydellisiä tekstejä on tasan yksi: yllä mainittu Ihmiset ovat valloittaneet maailman, loput sanoista ovatkin sitten, no, laimeita. Eivät nämä epäonnistuneita tekstejä ole siinä mielessä, että saisivat vääntelehtimään myötähäpeästä, mutta suurimman osan ajasta yhtyeellä ei tunnu olevan mitään tähdellistä sanottavaakaan. Tekstit eivät juurikaan jää mieleen; avauskappale Pappa sanoi että sentään sisältää tarttuvia säkeitä, mutta ne eivät varsinaisesti tunnu liittyvän toisiinsa, ja mitään konkreettista tekstiä sisältöineen ei muodostu. Kuolema tulee ja Paskaa ovat yhden idean tekstejä, joiden potentiaali on kaluttu loppuun valitettavan nopeasti – ja sitten ovat ne loput, joiden sanoituksista en osaa sanoa sen ihmeemmin, koska ne tuntuvat jatkuvasti jäävän musiikin jalkoihin, kenties varsin tarkoituksella.

Ongelmistaan huolimatta Auto on kuitenkin paitsi omaperäinen, myös ehdottoman rohkea esikoislevy yhtyeeltä, joka ei totisesti jäänyt tämän julkaisunsa vangiksi, vaan on sittemmin tehnyt melkoisen ripeitä muutoksia ensin perinteiseksi kitararock-yhtyeeksi, sitten, toistaiseksi viimeisellä levyllään, jonnekin midi-syntetisaattorien ja rumpukoneiden hämmentävään maailmaan. Jokainen julkaisu on ollut toteutukseltaan niin erilainen, että yhtä fanittava ei välttämättä pidä toisesta ollenkaan. Auton kaltaista häkellyttävää erikoisuutta Sydän, sydämeltä kuitenkaan tuskin enää tulee, sillä eihän näin omanlaistaan kokonaisuutta kukaan artisti kykene julkaisemaan urallaan kuin kerran.